Mika Trans-Sloveniajuoksussa
400 km viidessä päivässä

Valmistautuminen


Spartathlonin jälkeen jouduin tosissani pohtimaan orastavan ultrajuoksijan uraani ja sen mielekkyyttä. Oikeastaan oli selvää, että jotain tulen juoksemaan, mutta Kreikkaan en mene enää koskaan. Vaihtoehtoja on alkanut löytyä ja kutsujakin toinen toistaan mielenkiintoisempiin kisoihin suorastaan tulvi talven aikana. Yksi niistä nousi ylitse muiden.


Milan Jeler lähetti kutsun Slovenian halkijuoksuun hieman ennen viime joulua. Tutustuin kaveriin aikoinaan Slovenian alppi- maratonilla (SAM50km) ja hän oli yksi erinomaisesti järjestetyn kilpailun promoottoreista. Tuolla samaisella reissulla ihastuin myös Sloveniaan maana, jonka siisteys, puhtaus ja maisemat tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Alkoi siis reilun puolen vuoden projekti, jonka päätähtäin oli 12.8.2009 klo 8.00 tapahtuva startti Unkarin rajalta, Hodos- nimisestä kylästä. Aluksi päätin muistuttaa lähtöviivalla enemmän urheilijaa kuin sohvaperunaa. Se tarkoitti noin 15 kg:n painonpudotusta, johon avuksi otin Extravaganza  menetelmän. Se on pomminvarma keino äkilliseen painonpudotukseen, mutta myös pysyvään  ruokailutottumusten muuttamiseen. Kuurin aikana ei tosin pidempiä juoksulenkkejä voi tehdä, mutta Bodypumpissa pystyi kuitenkin pitämään samat painot kuin ennenkin kuuria. Kun paino oli saatu alas, parhaimmillaan 83 kg, alkoi kilometrien kerääminen juosten.


Yritin totutella juoksemaan pitkät lenkit peräkkäisinä päivinä ja parhaimpina viikonloppuina sainkin kerättyä reilut 100 km juoksua lisättynä pumpeilla. Määrähän ei ole juuri mitään, jos seuraa muiden kilometrimääriä. Urheilumessuilla alkuvuodesta tein myös radikaalin muutoksen. Otin käyttööni Karhun M1 lenkkarit Asicsin DS-trainereiden tilalle.

Maltillisella treenaamisella sain pikkuhiljaa retkivauhtini hieman nopeutumaan ja sellaiset 4min ja 4.30 min kilometrit eivät enää olleet harvinaisia. Maratonejakin kävin juoksemassa Tuusulassa, Forssan Suvi-illassa ja Hämeenlinnassa. Kaikki meni kohtalaisesti 3.20 pintaan ja viimevuotiseen aikaparannusta tuli 20 minuuttia. Hämeenlinna tosin olisi saanut jäädä juoksematta, koska aikaa Slovenian starttiin oli enää parisen viikkoa ja onnistuin saamaan vasemman takareiteni kipeytymään, jopa niin pahasti, että otin yhteyttä lääkäriin. Kutomon fysioterapiassa otettiin lisäksi tehokuuri LPG:tä ja venyttelyä, jotta kipu saataisiin häivytettyä. Lääkärin tuomio oli tylyhkö, 3 kk täydellistä lepoa ja Slovenia unohduksiin.

Venyttely ja hoidot tehosivat kuitenkin kivun häivyttämiseen ja 10.8.2009 istuttiin huoltaja, valmentaja, omaishoitaja ja manageri Kautin Karin kanssa Ljubljanaan menevässä koneessa. Mukana oli lähes samoilla titteleillä myös Tiina Valkonen vastaten lisäksi kosmetiikkatuotteiden varastoinnista ja saksankielen taidosta.

Ljubljanan lentokentältä vuokrasimme auton ja lähdimme pyyhältämään kohti lähtöaluetta. Ensimmäisen yön vietimme bed&breakfast- tyyppisessä majatalossa kaupungissa nimeltä PTUJ. Kaunis pikku kaupunki, johon tulisimme uudestaan ensimmäisen etapin päätteeksi.

Ajomatka Hodokseen antoi esimakua tulevasta reitistä. Vuoret ja alpit kohosivat pilvien yläpuolelle ja autollakin tuntui, ettei tässä maassa mennä metriäkään tasaisella. Unkarin rajalle saavuttaessa maasto oli kuitenkin jo huomattavasti tasoittunut ja maisemat muistuttivat Suomen maaseutua parhaimmillaan. Viiniviljelmiä ja tiloja kävimme reitiltä bongaamassa parikin, mutta ne olivat, juoksun kannalta onneksi, suljettu yleisöltä.

Kilpailu:

Lähtöpaikkana toimi Hodoksen leirikeskus (paikallinen Klemelä), jonka tontti oli rajattu pensasaidalla. Aidan toisella puolella kulkikin Unkarin raja ja eipä ollut Itävallan rajallekaan kuin vajaa 30 km. Järjestäjät pitivät pienen infotilaisuuden vielä illalla ja henkilökunta esittäytyi. Ulkomaalaiset kilpailijat saivat myös pitää lyhyen esittelyn, mikäli halusivat. Tuossa vaiheessa jännitys oli niin kova, ettei mitään spektaakkelia irronnut.


Aamulla lähtöalueella olikin jo täysi hulina päällä. Paikallinen radio 1 haastatteli kilpailijoita ja pääsin itsekin sanomaan sanottavani ja terveiseni Slovenian kansalle. Taivaalla ei näkynyt pilveäkään, joten ensimmäisestä etapista oli odotettavissa erittäin kuuma. Startti tapahtui vasta klo 8.00 jolloin viileämpää aikaa juoksuun jäi vain tunnin verran. Muina päivinä startit olisivatkin jo klo 6.00.

1. etappi

Reittiprofiilia tarkasteltaessa tämä oli kilpailun tasaisin osuus pituudeltaan 81 km. Nämä järjestäjien ilmoittamat etäisyydet tosin osoittautuivat heti hyvinkin ylimalkaisiksi.  Matkalle mahtui vain yksi muutaman kilometrin pituinen 10 prosentin nousu ja muuten jolkuteltiin hiljaisten maanteiden varsia ohitellen nukkuvia pikkukyliä. Lämpötila kohosi 35 asteeseen ja tuulta ei ollut lainkaan. Tumman kestopäällysteen hohkaessa helle tuntui sulattavan lenkkareistakin pohjat.


Ensimmäinen maratoni taittui hieman yli neljän tunnin ajassa ja yritin koko ajan hieman toppuutella menoa. Suomessa kipeytynyt reisi muistutti läsnäolollaan ensimmäiset 20 km, mutta ilmeisesti turtui menoon ja unohtui koko matkan ajaksi. Reitin tasaisuuden vuoksi maisemat eivät tarjonneet mitään henkeäsalpaavaa, mutta silmiinpistävää oli koko matkan aikana siisteys ja puhtaus. Edes tyhjää juomapulloa ei voinut ajatella heittävänsä luontoon, koska se olisi paistanut sieltä kilometrien päähän. Se toi lisähaasteita huoltotiimille, kerätä tyhjät pois ja toimittaa täydet pullot tilalle.

Tankkauksessa käytin tässä vaiheessa Camel-bagissäni Dexalia, johon oli lisätty 3 kpl suolatabletteja noin kahteen litraan nestettä. Imeytymisessä ei ollut ongelmia ja muutenkin matka taittui ihan kohtuu ajassa. Ptujhin saavuin 8h20 minuuttia juosseena. Se oli noin pari tuntia nopeammin kuin olin ajatellut, mutta tiesi samalla myös enemmän lepo- ja tankkausaikaa huomiselle. Jalatkin olivat ihan hyvässä iskussa, kiitos teknisten juoksusukkien.

Pari lautasellista pastaa, jäätelöannos ja ämpärillinen urheilujuomaa toimivat iltapalana. Lepäämään heti illallisen jälkeen ja jännittämään seuraavaa päivää, joka matkaltaan olisi koko kisan pisin 91 km.

Etappi 2. Ptuj – Sevnica (91,5 km)

Startti siis tapahtui klo 6.00 ja eipä voinut sanoa hyvin nukutun yön jälkeen. Jännitys ja edellisestä päivästä kipeytyneet jalat eivät antaneet juurikaan lepohetkiä. Sääennuste lupaili taas hellettä. Toisaalta fiilinki ja ryhmähenki juoksijoilla oli jo nyt erittäin merkittävä voimavara. Melkein puolet kilpailijoista jätti leikin kesken ja toiseen päivään lähti hieman vajaat 20 juoksijaa.


Aamulämpötila oli hieman alle 20 astetta ja se siis tulisi nousemaan hellelukemiin heti klo 9.00 jälkeen. Reittiprofiili näytti aluksi melko tasaiselta, mutta viimeinen maraton mentäisiin melkoista ylämäkeä aina Sevnicaan asti.


Juoksu lähti kulkemaan ihan kohtalaisesti, kunhan ensin jalat tottuivat taas liikkeeseen. Ensimmäiset askeleet tosin olivat tuskaisia, mutta kilometrin jälkeen eteneminen muistutti jo juoksemista.


Alkupuolisko matkasta taittui erittäin tasaisella vauhdilla ilman ongelmia. Vatsa toimi erinomaisesti ja urheilujuomakin tuntui imeytyvän. Maisema oli edelleen kaunista tasaista maaseutua. Reilun maratonin jälkeen profiili muuttui täysin kun lähdettiin Slovenian keskimantereen vuoristoon. Tasaisen jolkuttelun jälkeen tätä oli jo hieman odottanutkin.


Ylämäet alkoivat yleensä 10% liikennemerkillä, olipa yhdessä jopa 16% merkkikin. Nousukulmana se tarkoitti minulle aina reipasta venyttävää kävelyaskelta. Ylämäkiosuuksilla katsoin myös parhaaksi syödä jotain pureskeltavaa ja näin pitää sykkeen aisoissa. Syödessä ei tullut kohellettua mäkiä liian kovaa. Maisemat muuttuivat satumaisen kauniiksi ja välillä tiheä metsä antoi hieman suojaa paahtavalta auringolta.


Alamäet alkoivat myös tuntumaan jaloissa ja pienen pieni kivenmurunen hiersi hieman kengässä. Pysähdyin puolessa välissä huoltopisteellä tarkastamassa jalkapohjani ja lääkäri totesi niiden olevan jo teippauksen tarpeessa. Pieni huoli hiipi puseroon, koska koko kilpailu ei ollut vielä lähelläkään puolta väliä. Teippaus osoittautui onnistuneeksi, eikä haitannut juoksua juuri lainkaan.


Helle teki kuitenkin tepposet ja viimeisen 10 km:n jouduin turvautumaan Karin saattohoitoon. Tiina siirtyi kuljettamaan autoa ja Kari varmisti, että en saa lämpöhalvausta, tai jos saan, niin en kaadu Sevnican kaduilla liikenteen sekaan. Maaliin päästyämme alkoi taivaalle kertyä pilviä ja illalla koimme huikean ukkosmyrskyn. Osa kilpailijoista sai siitä osansa vielä reitillä. Hotellin baarin terassilla jäätelöä syödessä sade oli pelkästään virkistävä.


3 Etappi Sevnica – Lipa (75 km)


Päivän siirtymä oli ennakkoon ajatellen kilpailun toiseksi lyhin. Yön sade oli laskenut lämpötilaakin melkein 10 asteeseen ja päivälle lupailtiin vielä sadekuuroja.  Tämä olisi pohjoismaalaiselle sopivampi lenkkeilysää.

Edellisen illan tankkaus ei ollut kuitenkaan onnistunut toivotulla tavalla. Jäätelö ja puolituoppia olutta aiheuttivat keuhkojen yläosaan jonkinlaisen kuplan ja hengittäminenkin tuntui todella pahalta.


Ensimmäinen 15 km yritin tankata urheilujuomaa, mutta mikään ei tuntunut menevän alas. Yritin oksentaa nesteitä pois, mutta sekään ei onnistunut. Lisäksi taivaalta tuli vielä se kauan kaivattu kaatosade ja voin kertoa, että mielessä kävi epäilys tämän kilpailun mielekkyydestä.


Olin jo tipahtanut siinä varmaan kilpailun viimeiseksi kun hengityskin tuntui tuskalliselta, kunnes noin 17 km:n kohdalla loivassa ylämäessä se tapahtui. Vatsa aloitti melkoisen kramppaamisen ja aiheutti samalla täydellisen vatsalaukun tyhjentymisen. Pikatien ojaan oksensin varmasti kaiken mitä koko reissun aikana olin juonut. Viilis oli uskomaton. Hengitys alkoi kulkea välittömästi ja olo tuntui muutenkin kevyeltä. Vielä Karin legendaarinen idea ottaa kovat keinot käyttöön, pelasti loppu päivän. Siirryimme hoitamaan tankkauksen Coca-Colalla.


Jos juoksussa voi kokea ns. Flow-tunteen, niin loppuetappi meni sen merkeissä. Saavutin kisan johtavia kilpailijoita ja 5 km ennen maalia jäin yhden kanssa jopa juttusille pitkässä ylämäessä. Maalissa pääsin poseeraamaan näiden maailman huippujen kanssa samaan kuvaan. Totta kai aloin paukuttelemaan henkseleitä ja uhoamaan, että tämä on nyt mun kisa ja tiedän kuinka loppu hoidetaan.


Tämän etapin majapaikka oli todella mielenkiintoinen. Lipaa ei näy kartalla ja talo oli paikallisen metsästysseuran omistuksessa. Äijät olivat vaatineet, ettei alueelle saa rakentaa puhelinmastoja ja niinpä kännyköissä ei ollut kenttää lainkaan. Täydellisen rauhoittumisen tyyssija. Järjestäjät loihtivat sinne kunnon pastatarjoilun ja hieronnan jälkeen yritin taas mennä nukkumaan. Aikaa olisi reilusti ennen seuraavaa aamua.


4 etappi Lipa – Postojna (68- 75km)


Ennakkotiedoissa tämän etapin piti olla kilpailun lyhin ja toiseksi viimeisenä vain ns. välipala. Järjestäjät lupailivat pituutta aluksi 65 km ja ajattelinkin poimivani tämän kuin kypsän hedelmän. Nukuttuani vielä noin kuusi tuntia tunsin mahdollisuuteni tulleen. Hiertymiä alkoi tosin olla jo häiritsevässä määrin ja jalkapohjatkaan eivät enää olleet parhaassa iskussa. Lääkäri teippasi ne kyllä hyvin, mutta samalla teipit vei tilaa muutenkin ahtaiksi käyneistä lenkkareista. Sääennustekin lupasi taas hellettä ja pahempaa kuin alkuviikosta.

  
Lähdössä meitä oli jäljellä vielä 11 juoksijaa ja pari kilpailijaa osallistui vain tälle etapille. Ensimmäinen 10 km meni kuin siivillä ja ajattelin tällaisen Hämeenlinna – Forssa reissun menevän melkein itsestään. Reilun tunnin juoksun jälkeen aloin ihmetellä kun jäljellä olevia kilometrimerkintöjä ei näkynyt lainkaan. Päässäni laskin, että pitäisi olla enää vajaa 50 km Postojnaan kun havaitsin ensimmäisen maalauksen asvaltissa. Siinä luki 65 km.


Henkinen romahdus oli täydellinen. Koko etappi alkoi tavallaan uudestaan ja epätoivo hiipi puseroon. Maastokin oli muuttunut ehkä tylsemmäksi kuin muina päivinä. Yritin miettiä vain positiivisia asioita ja varsinkin sitä, että huominen ja viimeinen etappi olisi se tärkein päivä. Tästä täytyy nyt vain päästä yli.


Kello 9 jälkeen aurinko alkoi jälleen paahtaa täysillä. Onneksi reitti suuntasi taas vuoristoon ja metsien varjoon. Viimeinen 40 km tultiin eräänlaisen kansallispuiston alueella, välillä soratietäkin. Maisemat muuttuivat taas jylhiksi ja tarjoilivat elämyksiä kunhan vain viitsi pistää jalkaa toisen eteen.
Postojnan kaduilla jouduin jälleen turvautumaan saattohoitoon. Lämpötila oli kohonnut yli 40 asteen ja päässä alkoi tuntua tavallista oudommalta. Kari piti huolta tajunnan tasoni tarkkailusta ja yhtäkkiä totesin olevani toiseksi viimeisen etapin maalissa.


Tajuntahan palasi nopeasti kun pääsi varjoon ja ilmastoituun hotellihuoneeseen. Jalkapohjat olivat menneet aika synkkään kuntoon ja vaativat kriisipalaveria lääkärin kanssa. Rakkojen puhkaisu poisti tietenkin nesteet, mutta repaleinen nahka aiheutti ongelmia. Päätimme jättää nahan kuitenkin vielä suojaksi ja sovimme aamuksi klo 5.00 treffit, jolloin lääkäri vielä teippaisi jalkapohjat juoksukuntoon.


Suoritin vielä massiivisen tankkauksen hotellin ravintolassa ja aloin keskittymään viimeiseen päivään. Kari ja Tiina kävivät katsomassa alueen tippukiviluolia ja kehuivat niitä hienoiksi. Ylimääräinen liikkuminen ei juuri nyt ollut mun juttuja.


5. Etappi Postojna – Piran (melkein 90 km)


Jännitys oli taas niin kova, ettei nukkumisesta tullut mitään. Klo 5 hyppäsin ambulanssiin, jossa lääkäri teippasi jalkani juoksukuntoon. Muu henkilökunta hieman arvosteli kilpailun jatkamistani, mutta toisaalta ymmärsivät, ettei sitä nyt tähänkään voinut lopettaa.


Sääennuste kertoi karua kieltään. Euroopassa alkoi helleaalto, josta uutisissa varoiteltiin. Asteita voisi olla paikoitellen lähempänä 50:ä kuin 40:ää. Siispä taktiikka oli kaikilla sama. Mahdollisimman kovaa aina klo 9 asti ja sitten katsotaan kuinka lämpimäksi päivä kehkeytyy. Kilpailijoita oli mukana koko kisassa enää 9, mutta nämä varmaan tulisivat maaliin vaikka kontaten.


Ensimmäinen 20 km kulki taas mahtavasti. Teippaus tuntui onnistuneen ja ensimmäistä kertaa koko kilpailun aikana pysyin johtoauton näköpiirissä. Hyvissä asemissa lähdettiin todella pitkään, mutta loivaan ylämäkeen.

Yhtäkkiä oikea takareisi ”paukahti”. Jalka meni ihan hervottomaksi ja tunne oli jotenkin epätodellinen. Ei ollut täyttä käsitystä edes siitä, että missä asennossa jalka tulee maahan, ellei katsonut sitä erikseen. Kipu oli valtaisa. Epätoivo hiipi ajatuksiin. Matkaa Piraniin oli vielä reilusti yli 60 km. Hyvät neuvot olivat nyt tarpeen. Soitto siis siskolle Forssaan.


Miffe antoi hyvät ja selkeät ohjeet: tuette sen reiden vaikka jollain kepillä ja teippaatte hyvin, mutta maaliin tulet! Kari haki nöyrästi jeesusteippiä ja ensiapu hoidettiin sillä. Reisi pysyikin hyvin paketissa, mutta juoksuaskelta se ei enää kestänyt. 10 km:n jälkeen pääsin ambulanssiin ja sain reiteen urheiluteippiä. Antoivat lisäksi jotain ”painkillereitä”, mutta niiden teho osoittautui hyvinkin vaatimattomaksi.


Henkien taistelu oli alkanut. Helle nousi sietämättömiin lukuihin ja Piraniin vievä moottoritie ei vilkkaan liikenteen vuoksi ollut niitä turvallisimpia väyliä jolkutella jalkapuolena. 40 km:iä ennen Pirania tuli meri ensimmäisen kerran näkyviin ja ajatuksetkin alkoivat muuttua positiivisemmiksi. Enää viimeinen maraton ja se olisi siinä.


Tuo viimeinen maratoni oli pelkkää alamäkeä ja se oli teipatulle reidelle täyttä myrkkyä. Joka askel tuotti pistävän kivun ja kilometrit kestivät ikuisesti. Tasaisemman osuuden alettua noin 20 km ennen maalia poikkesin vielä ambulanssissa. Antoivat vielä yhden annoksen jotain ”painkilleriä”, joka samalla ehkäisisi tulehduksia. Aine olikin tehokkaampaa kuin aikaisemmat ja mahdollisti hieman nopeamman etenemisen.


Tiina siirtyi saattohoitotiimiin ja suoritti siinä sivussa ensimmäisen puolimaratoninsa. Yksi haasteista muodostui tankkausasemien puuttumisesta. Piranin esikaupunki on niin vilkkaasti liikennöityä, ettei reitille pystynyt tuomaan edes vesipulloja. Viimeinen 10 km tultiinkin meren rantaa pyörätietä pitkin ja maali alkoi siintämään horisontissa. Joka askeleella viilinki kasvoi ja puolen vuoden unelma oli lähempänä toteutumistaan.      


Totaalinen yllätys tuli maalialueella kun viimeisen kilometrin ajan etenimme Piranin palapelimaisemia. Maalialueelta alkoi kuulumaan tuttu Jope Ruonansuun balladi Vorssasta. Kari oli ehtinyt toimittamaan järjestäjille muistitikulla tunnusbiisimme. Siinä oli hieman ihmettelemistä noin 30.000 ohikulkijallekin.


Maalissa oli huikea vastaanotto. Seuraava tunti meni ikään kuin transsissa ihmisten käydessä onnittelemassa uskomattomasta suorituksesta. Turistit, ohikulkijat ja tietenkin kisaorganisaatio kävivät kaikki kättelemässä ja Piranin kaupunki näytti juuri niin kauniilta kuin sen kuvittelinkin.


Huumasta toivuttuani kampesin itseni ensin hotellille ja lääkärin kanssa sovimme jalkapohjille vielä operaatio ajan. Tuo operaatio aiheutti Piranin rantakadulla melkoista huomiota. Ohikulkijoita jäi katsomaan kymmeniä kun nahkoja poistettiin kerros kerrokselta. Pian oli jalat taas kääreissä ja virallinen lomailu pääsi alkamaan. Söimme täydellisen huoltotiimin kanssa pitkän illallisen ja naulitsimme tämän ikuisesti muistettavien reissujen joukkoon.

 

Mika Spartathlonissa!

Mika juoksee vakuuttavasti kohti Spartathlonin maalia. Aikataulu on pitänyt tasan tarkkaan alkukilometreistä lähtien ja käsittämätön 246 kilometriä on takana. Huikea suoritus, jota ei voi normaali ihminen käsittää.

Väliajat
40 km 4.00 (151.)
81 km 8.09 (58.)
124 km 13.45 (53.)
172 km 22.01 (55.)
195 km 25.30 (55.)

246 km 33.40.58 !!!!!!!!!!

Kisan sivut osoitteessa http://www.spartathlon.gr/resultsliveGR.php

Klubi on ylpeä, kun MIka kuuluu NoCanDo Marathon Clubiin!

Mikan tarinat Spartathlonista

Spartathlon 26.-27.9.2008

Ensinnäkin tuhannet kiitokset kaikille, jotka olivat seuranneet etenemistäni netissä lähes reaaliaikaisena. Onnittelutekstiviestinne kirvoittivat liikutuksen kyyneeleet maaliinpäästyäni.

Spartathlon on karu kilpailu. Historiallinen reitti mukailee legendaarisen viestinviejän Pheidippiksen jalanjälkiä Ateenasta Spartaan. Lähtöpaikka on tietenkin Agropolin kukkula ja maali Spartassa Leonidaan patsaalla.Välimatka on 246,8 km ja aikaa annettaan max. 36 h.

Muissa Ultrajuoksutapahtumissa henkiin jäänti on lähinnä juoksijasta itsestä kiinni. Kreikassa uhkia tulee muitakin. Suurin niistä on aivan sekopäinen liikenne. Vuokra-autolla liikkuvan turistin erottaa siitä, että tämä yrittää noudattaa liikennesääntöjä ja kunnioittaa muita tiellä liikkujia. Toinen reitin varrella kuolemaa halveksuva kohta on vuoren ylitys noin 165 km:n hölköttelyn jälkeen. Väsyneillä jaloilla ihmiset päästetään kapuamaan lähes seinäsuoraa vuoren rinnettä säkkipimeässä. Reitti on merkattu maanvyörymillä ja punavalkoisella nauhalla. Askel tai horjahdus nauhan toiselle puolelle on taatusti viimeisesi.
Kisani kulki aina 80 km:iin asti moitteetta. Hieman ennen ensimmäistä suurta huoltopistettä Hellas Cania tunsin kuitenkin vasemman jalan sukan hieman hiertävän. Lähes hellelukemiin (26 C) noussut lämpötila oli myös omiaan sotkemaan tankkauskuvioni. Sen jälkeen menikin oikeastaan kaikki pieleen, mikä kestävyysurheilussa voi mennä. Onneksi raatobussiin oli tullut turvallisen oloinen melkein kahden tunnin etumatka.

Matkan puolessavälissä oli jälleen suuri huoltopiste 123 km:n kohdalla. Viilikseni oli melkoisen matalalla. Mikään ei ollut pysynyt sisällä pariin tuntiin ja rakko vasemmassa jalassa tuntui jo sydämen sykkeen mukaan koko kropassa. Huoltoaseman lääkäri vaati ottamaan kengän pois ja sen jälkeen alkoikin päivittely. Ensin vammaa valokuvattiin ja lopulta sille tehtiinkin jotain. Erehdyin vielä epäilemään säilyisikö Aku Ankkamaisesti vedetyt laastarit jalan pohjassa vielä toiset 123 km:iä. Anna mennä vain tokaisi lääkäri leikkisästi. Vatsavaivoihini sain aivan varmasti mukavimmalta kreikkalaiselta ihmepillerin. Se vaikutti heti ja lopetti oksennusrefleksin. Sain jopa syötyä riisi-makaroni setin ja viiliskin parani huomattavasti.

Sitten lähestyikin yö ja sen synkkinä tunteina vuoren ylitys. Raatobussi oli jo parhaimmillaan kolmen tunnin päässä ja pieni toivo maaliinpääsystä antoi puhtia etenemiseen.

Vuoren ylitykseen Base Mountain pisteellä vaihdoin pitkähihaisen takin ja otsalamppuun patterit. Ja sitten kohti suurta tuntematonta. Näky oli kieltämättä vaikuttava kun reitti oli valaistu välkkyvillä ledeillä ja kilpailijat kiipesivät otsalamppuineen kuolemaa halveksuen ylöspäin. Kuin suuri kiiltomato olisi möyrinyt rinteessä. Lopulta valot katosivat taivaaseen.

Huippu tuli kaikesta huolimatta yllättävän äkkiä. Siihen mennessä toiseenkin jalkaani oli tullut rakko ja vasemmassa jalassa tuntuikin vain tuska ja tunne oli kuin olisi vesipatjan päällä juossut. Huipulla olevan huoltopisteen pitäjät ilmoittivat lohdullisesti, että pahin on vielä edessä. Alaspäin tulo oli tietenkin tuskallista, mutta henkiin jäänti oli sentään itsestäni kiinni, eikä reitistä sinällään.
200 km:n kohta meni ohitse vähän kuin huomaamatta. Raatobussikin oli noin kahden ja puolen tunnin päässä. Taktiikkaa piti muuttaa hieman jalkojen vuoksi. Huomasin, että ylämäet tuottavat vähemmän tuskaa kuin alamäet, joten satsasin niihin. Pitkissä nousuissa ohitinkin paljon muita kilpailijoita, mutta alamäissä he menivät ihan heittämällä ohi. Myös ihmepillerin teho lakkasi kuin seinään ja taas alkoi kaikki aineet vain käymään kropassa. Aloitin tankkauksen kolmannen kerran uudelleen vain kuumalla sokerivedellä.

Kuin pyynnöstäni viimeinen 42 km mennään reitillä pääosin jyrkkää alamäkeä. Taukoasemilla en voinut pitää jalkojani paikoillaan ollenkaan vaan juodessanikin piti astella teputella koko ajan, ettei liike lakkaisi. Yritin siirtyä taas takaisin hölkkään, koska raatobussiin väli oli hiipunut alle kahden tunnin. Seuraavat reilut 20 km meninkin pienellä hölkällä serpenttiini teitä alaspäin yrittäen väistellä hulluja, idiootteja ja kahjoja kreikkalaisia kuljettajia.

Sain raatobussiin taas turvallisen melkein 3 tunnin eron ja päätin, että viimeiset neljä kilometriä nautin vain maaliintulosta. Kaksi kilometriä tullaan pitkin Spartan kylän raittia ja lapset seuraavat polkupyörillä ja kaikki kyläläiset ovat valmiita ottamaan sinut vastaan. Huudatettuani muutaman täpötäyden terassin käännyinkin jo loppusuoralle ja näky, josta olin viimeisen vuoden nähnyt unta, oli edessäni.

Leonidaan patsas kohosi korokkeellaan ylväänä ja vastaanottokomitea odotti laakeriseppeleineen. Englantilainen herrasmies saavutti minut siinä viilistellessäni ja tulimme yhtäaikaa patsaalle. Aika päättyy siihen kun suutelet patsaan jalkaa. Tämän jälkeen juodaan vielä maljasta ikuisuuden eliksiiriä ja sitten kauniit kreikkalaisnaiset ohjaavatkin huoltotelttaan lääkärin tarkastukseen.

Asicsini olivat vereentyneet lähes kauttaaltaan ja ne poistettuaan hoitaja yökkäsi kääntäen päänsä pois. Tapahtuma keräsi muutkin huoltajat ympärilleni ja lääkärin neuvosta jalkani laitettiin desinfiointialtaaseen sukkineen päivineen. 15 minuutin kuluttua sukat olivat jo irronneet nahasta ja ne pystyttiin leikkaamaan pois. Kirvely oli infernaalista, mutta saamani seppele ja mitali toimivat erinomaisina puudutteina. Hoitohenkilökunnan valokuvattua jalkaani tarpeeksi he laittoivat niihin kääreet ja pääsin etenemään hotellille. Kilpailu oli ohi.

Seuraavat kuvat eivät sovi herkkävatsaisille (webm. huom.)


Jalkapohja jäi pienellä suikaleella kiinni...


Nämä varpaat kaipaavat kipeästi pedikyyriä.


Tämän kaiken mahdollisti Kautin Karin tehokas huolto. Matkan varrella hän huolsi montaa muutakin suomalaista juoksijaa ja vaikeina hetkinä yritti pitää kontrollia tajunnan tasosta. Hänelle reissu oli kaikenkaikkiaan painajainen. Riisiä ja makaronia riitti joka aterialla ja niistähän Kari ei suuremmin perusta. Vielä kun loppuloman suunnitellut lötköttelypäivät kirmasimme pitkin Ateenaa etsien apua jalkoihini, niin Karin loma oli aikas lailla täydellinen.

Se oli kokemus jota ei unohda, mutta jota ei halua uudelleenkaan kokea. Kreikkaan en mene enää koskaan!

Kreikka - Suomi spekulointia

Kyllä Suomi on hieno maa!!

Kreikkalaisethan kokevat olevansa maailmankaikkeuden alkuja. Niinpä he voivat kohdella Eurooppalaisia miten vaan. Tämä koskee lähinnä manner Kreikkaa. Saarethan heillä on aivan mahtavia.

Lupasin reissunaikana olla mussuttamatta enää ikinä nousevista terveyskeskus maksuista tai vastaavisa, mikäli taso säilyy tällaisena.

Etsimme maanantaina jalkohini apua ja Hotellin respan kertoman mukaan, Ateenassa on vain kolme sairaalaa joista yksi on erikoistunut jalkaoperaatioihin. Sinne siis taksilla toivonkipinä mielessä, että loppuloma pelastuisi.

Ateenan sairaalan polilla jonotettiin ensin yhdessä jonossa kertomassa mikä vaivaa. Saatuani ajan ortopedille, istuin odottamaan aulaan vuoroani. Siinä olisi teho-osasto jäänyt toiseksi kun katseli maailman menoa. Välillä joku oli taas päässyt ohi jonotusnumeron sisälle ja sehän oli omiaan aiheuttamaan kansallisen selkkauksen odotussalissa. Solkenaan polille tuotiin baareilla potilaita, joilla yleensä oli moottoripyöräkypärä sängyn päässä. Yksikin kaveri vietiin verissä päin kaikkien odotusaulassa istuvien editse ensin yhteen suuntaan ja pienellä viiveellä kultaiseen foliokääröön käärittynä toiseen suuntaan.

Siinä meni kolme tuntia odotellessa kunnes vihdoin tuli minun vuoroni. Otin siteet pois jalasta ja ortopedi ilmoitti välittömästi, että tämä on ehdottomasti kirurgian hommia, jonne passittikin saman tein. Meinasin hermostua. Tiedustelin, että joudunko taas odottamaan kolme tuntia, niin kaveri sanoi, että sinne kävellään suoraan sisälle.

Kävelin siis noin 200 metriä pitkän käytävän toiseen päähän ilman minkäänlaista suojaa jaloissani. Siinä viimeistään elämä menee filmin omaisesti ohi silmien. Olin aivan varma, että nyt tulee sellainen sairaalabakteeri, että paremmasta väliä.
Kirurgian puolelle päästyäni, osaston johtaja, itse yliperkele kertoi ettei tässä kyseisessä sairaalassa pystytä jalkaani hoitamaan vaan minun pitää mennä sairaalaan nimeltä KAT, jossa on erikoistuttu blastiikkakirurgiaan. Teki mieli kysyä jalkapohjan nahkojen jatkokäyttötarkoitusta, jos kerran tuollaiseen sairaalaan minut ohjataan. Ehkä Tanoulle tai jollekin muulle kreikkalaiselle naiselle jokin ihonsiirto tai vastaava. Paikkaa en uskaltanut edes arvata.

Tuumaustauko ja ruokaa naamaan. Hyvä ruoka parempi mieli. Ehdotettuun sairaalaan matkaa noin 30 km ja bussilla reilu tunti. Uskomme jumaltarustoon oli hiipunut. Päätimme Karin kanssa mennä hotellille miettimään ja hyppäsimme linja-autoon. Bussissa huomasimme ettei meillä ole lainkaan tikettejä. Omatunto alkoi soimata ja sovimme, että hyppäämme heti kun näemme rautatien pois kyydistä. Näin teimmekin.

Juna-asema näytti hiljaiselta ja Kari ehti sanomaan liekö lakko päällä, kun yksi turisti huutaa toiselta laiturilta, että älkää vain ostako lippuja, lakko alkoi tunti sitten. Ei kun lompsimaan kohti bussipysäkkiä.

Kari alkoi kaivamaan kameraa laukustaan ja huusi, että katso Piatu kuinka hieno Metropolitan Hospital tossa tien toisella puolella. No, perketti, Kari asialle kysymään kiinnostaisiko heitä hoitaa koipiani. Ja kiinnostihan heitä. Kari soitti hetken päästä, että nilkuta tänne vaan pyörätuoli odottaa.

Hoito kesti 45 min. valokuvauksineen kaikkineen. Sain useamman kerran selittää mitä jaloilleni oli tapahtunut ja kaikki hoitajat kerättiin niitä ihmetteleen. Nahan rämmeleet revittiin pois, jonka operaation aikana purin varmasti sairaalan yhden untuvatyynyistä piloille. Juuri kun luulin kaiken olleen ohitse, reipas lääkäri heitti jaloilleni desinfiointiaineen, joka varmasti tappoi kaikki tunnetut bakteerit, KAIKKI.

Tallat jalkoihin ja 300 euron lasku käteen ja tyytyväisenä lähdin pois sairaalasta. Huominen shoppailupäivämme oli pelastettu.

Kyllä Suomi on hieno maa !!!