Mika juoksee vakuuttavasti kohti Spartathlonin maalia. Aikataulu on pitänyt tasan tarkkaan alkukilometreistä lähtien ja käsittämätön 246 kilometriä on takana. Huikea suoritus, jota ei voi normaali ihminen käsittää.
Väliajat
40 km 4.00 (151.)
81 km 8.09 (58.)
124 km 13.45 (53.)
172 km 22.01 (55.)
195 km 25.30 (55.)
246 km 33.40.58 !!!!!!!!!!
Kisan sivut osoitteessa http://www.spartathlon.gr/resultsliveGR.php
Klubi on ylpeä, kun MIka kuuluu NoCanDo Marathon Clubiin!
Mikan tarinat Spartathlonista
Spartathlon 26.-27.9.2008
Ensinnäkin tuhannet kiitokset kaikille, jotka olivat seuranneet etenemistäni netissä lähes reaaliaikaisena. Onnittelutekstiviestinne kirvoittivat liikutuksen kyyneeleet maaliinpäästyäni.
Spartathlon on karu kilpailu. Historiallinen reitti mukailee legendaarisen viestinviejän Pheidippiksen jalanjälkiä Ateenasta Spartaan. Lähtöpaikka on tietenkin Agropolin kukkula ja maali Spartassa Leonidaan patsaalla.Välimatka on 246,8 km ja aikaa annettaan max. 36 h.
Muissa Ultrajuoksutapahtumissa henkiin jäänti on lähinnä juoksijasta itsestä kiinni. Kreikassa uhkia tulee muitakin. Suurin niistä on aivan sekopäinen liikenne. Vuokra-autolla liikkuvan turistin erottaa siitä, että tämä yrittää noudattaa liikennesääntöjä ja kunnioittaa muita tiellä liikkujia. Toinen reitin varrella kuolemaa halveksuva kohta on vuoren ylitys noin 165 km:n hölköttelyn jälkeen. Väsyneillä jaloilla ihmiset päästetään kapuamaan lähes seinäsuoraa vuoren rinnettä säkkipimeässä. Reitti on merkattu maanvyörymillä ja punavalkoisella nauhalla. Askel tai horjahdus nauhan toiselle puolelle on taatusti viimeisesi.
Kisani kulki aina 80 km:iin asti moitteetta. Hieman ennen ensimmäistä suurta huoltopistettä Hellas Cania tunsin kuitenkin vasemman jalan sukan hieman hiertävän. Lähes hellelukemiin (26 C) noussut lämpötila oli myös omiaan sotkemaan tankkauskuvioni. Sen jälkeen menikin oikeastaan kaikki pieleen, mikä kestävyysurheilussa voi mennä. Onneksi raatobussiin oli tullut turvallisen oloinen melkein kahden tunnin etumatka.
Matkan puolessavälissä oli jälleen suuri huoltopiste 123 km:n kohdalla. Viilikseni oli melkoisen matalalla. Mikään ei ollut pysynyt sisällä pariin tuntiin ja rakko vasemmassa jalassa tuntui jo sydämen sykkeen mukaan koko kropassa. Huoltoaseman lääkäri vaati ottamaan kengän pois ja sen jälkeen alkoikin päivittely. Ensin vammaa valokuvattiin ja lopulta sille tehtiinkin jotain. Erehdyin vielä epäilemään säilyisikö Aku Ankkamaisesti vedetyt laastarit jalan pohjassa vielä toiset 123 km:iä. Anna mennä vain tokaisi lääkäri leikkisästi. Vatsavaivoihini sain aivan varmasti mukavimmalta kreikkalaiselta ihmepillerin. Se vaikutti heti ja lopetti oksennusrefleksin. Sain jopa syötyä riisi-makaroni setin ja viiliskin parani huomattavasti.
Sitten lähestyikin yö ja sen synkkinä tunteina vuoren ylitys. Raatobussi oli jo parhaimmillaan kolmen tunnin päässä ja pieni toivo maaliinpääsystä antoi puhtia etenemiseen.
Vuoren ylitykseen Base Mountain pisteellä vaihdoin pitkähihaisen takin ja otsalamppuun patterit. Ja sitten kohti suurta tuntematonta. Näky oli kieltämättä vaikuttava kun reitti oli valaistu välkkyvillä ledeillä ja kilpailijat kiipesivät otsalamppuineen kuolemaa halveksuen ylöspäin. Kuin suuri kiiltomato olisi möyrinyt rinteessä. Lopulta valot katosivat taivaaseen.
Huippu tuli kaikesta huolimatta yllättävän äkkiä. Siihen mennessä toiseenkin jalkaani oli tullut rakko ja vasemmassa jalassa tuntuikin vain tuska ja tunne oli kuin olisi vesipatjan päällä juossut. Huipulla olevan huoltopisteen pitäjät ilmoittivat lohdullisesti, että pahin on vielä edessä. Alaspäin tulo oli tietenkin tuskallista, mutta henkiin jäänti oli sentään itsestäni kiinni, eikä reitistä sinällään.
200 km:n kohta meni ohitse vähän kuin huomaamatta. Raatobussikin oli noin kahden ja puolen tunnin päässä. Taktiikkaa piti muuttaa hieman jalkojen vuoksi. Huomasin, että ylämäet tuottavat vähemmän tuskaa kuin alamäet, joten satsasin niihin. Pitkissä nousuissa ohitinkin paljon muita kilpailijoita, mutta alamäissä he menivät ihan heittämällä ohi. Myös ihmepillerin teho lakkasi kuin seinään ja taas alkoi kaikki aineet vain käymään kropassa. Aloitin tankkauksen kolmannen kerran uudelleen vain kuumalla sokerivedellä.
Kuin pyynnöstäni viimeinen 42 km mennään reitillä pääosin jyrkkää alamäkeä. Taukoasemilla en voinut pitää jalkojani paikoillaan ollenkaan vaan juodessanikin piti astella teputella koko ajan, ettei liike lakkaisi. Yritin siirtyä taas takaisin hölkkään, koska raatobussiin väli oli hiipunut alle kahden tunnin. Seuraavat reilut 20 km meninkin pienellä hölkällä serpenttiini teitä alaspäin yrittäen väistellä hulluja, idiootteja ja kahjoja kreikkalaisia kuljettajia.
Sain raatobussiin taas turvallisen melkein 3 tunnin eron ja päätin, että viimeiset neljä kilometriä nautin vain maaliintulosta. Kaksi kilometriä tullaan pitkin Spartan kylän raittia ja lapset seuraavat polkupyörillä ja kaikki kyläläiset ovat valmiita ottamaan sinut vastaan. Huudatettuani muutaman täpötäyden terassin käännyinkin jo loppusuoralle ja näky, josta olin viimeisen vuoden nähnyt unta, oli edessäni.
Leonidaan patsas kohosi korokkeellaan ylväänä ja vastaanottokomitea odotti laakeriseppeleineen. Englantilainen herrasmies saavutti minut siinä viilistellessäni ja tulimme yhtäaikaa patsaalle. Aika päättyy siihen kun suutelet patsaan jalkaa. Tämän jälkeen juodaan vielä maljasta ikuisuuden eliksiiriä ja sitten kauniit kreikkalaisnaiset ohjaavatkin huoltotelttaan lääkärin tarkastukseen.
Asicsini olivat vereentyneet lähes kauttaaltaan ja ne poistettuaan hoitaja yökkäsi kääntäen päänsä pois. Tapahtuma keräsi muutkin huoltajat ympärilleni ja lääkärin neuvosta jalkani laitettiin desinfiointialtaaseen sukkineen päivineen. 15 minuutin kuluttua sukat olivat jo irronneet nahasta ja ne pystyttiin leikkaamaan pois. Kirvely oli infernaalista, mutta saamani seppele ja mitali toimivat erinomaisina puudutteina. Hoitohenkilökunnan valokuvattua jalkaani tarpeeksi he laittoivat niihin kääreet ja pääsin etenemään hotellille. Kilpailu oli ohi.
Seuraavat kuvat eivät sovi herkkävatsaisille (webm. huom.)
Jalkapohja jäi pienellä suikaleella kiinni…
Nämä varpaat kaipaavat kipeästi pedikyyriä.
Tämän kaiken mahdollisti Kautin Karin tehokas huolto. Matkan varrella hän huolsi montaa muutakin suomalaista juoksijaa ja vaikeina hetkinä yritti pitää kontrollia tajunnan tasosta. Hänelle reissu oli kaikenkaikkiaan painajainen. Riisiä ja makaronia riitti joka aterialla ja niistähän Kari ei suuremmin perusta. Vielä kun loppuloman suunnitellut lötköttelypäivät kirmasimme pitkin Ateenaa etsien apua jalkoihini, niin Karin loma oli aikas lailla täydellinen.
Se oli kokemus jota ei unohda, mutta jota ei halua uudelleenkaan kokea. Kreikkaan en mene enää koskaan!
Kreikka – Suomi spekulointia
Kyllä Suomi on hieno maa!!
Kreikkalaisethan kokevat olevansa maailmankaikkeuden alkuja. Niinpä he voivat kohdella Eurooppalaisia miten vaan. Tämä koskee lähinnä manner Kreikkaa. Saarethan heillä on aivan mahtavia.
Lupasin reissunaikana olla mussuttamatta enää ikinä nousevista terveyskeskus maksuista tai vastaavisa, mikäli taso säilyy tällaisena.
Etsimme maanantaina jalkohini apua ja Hotellin respan kertoman mukaan, Ateenassa on vain kolme sairaalaa joista yksi on erikoistunut jalkaoperaatioihin. Sinne siis taksilla toivonkipinä mielessä, että loppuloma pelastuisi.
Ateenan sairaalan polilla jonotettiin ensin yhdessä jonossa kertomassa mikä vaivaa. Saatuani ajan ortopedille, istuin odottamaan aulaan vuoroani. Siinä olisi teho-osasto jäänyt toiseksi kun katseli maailman menoa. Välillä joku oli taas päässyt ohi jonotusnumeron sisälle ja sehän oli omiaan aiheuttamaan kansallisen selkkauksen odotussalissa. Solkenaan polille tuotiin baareilla potilaita, joilla yleensä oli moottoripyöräkypärä sängyn päässä. Yksikin kaveri vietiin verissä päin kaikkien odotusaulassa istuvien editse ensin yhteen suuntaan ja pienellä viiveellä kultaiseen foliokääröön käärittynä toiseen suuntaan.
Siinä meni kolme tuntia odotellessa kunnes vihdoin tuli minun vuoroni. Otin siteet pois jalasta ja ortopedi ilmoitti välittömästi, että tämä on ehdottomasti kirurgian hommia, jonne passittikin saman tein. Meinasin hermostua. Tiedustelin, että joudunko taas odottamaan kolme tuntia, niin kaveri sanoi, että sinne kävellään suoraan sisälle.
Kävelin siis noin 200 metriä pitkän käytävän toiseen päähän ilman minkäänlaista suojaa jaloissani. Siinä viimeistään elämä menee filmin omaisesti ohi silmien. Olin aivan varma, että nyt tulee sellainen sairaalabakteeri, että paremmasta väliä.
Kirurgian puolelle päästyäni, osaston johtaja, itse yliperkele kertoi ettei tässä kyseisessä sairaalassa pystytä jalkaani hoitamaan vaan minun pitää mennä sairaalaan nimeltä KAT, jossa on erikoistuttu blastiikkakirurgiaan. Teki mieli kysyä jalkapohjan nahkojen jatkokäyttötarkoitusta, jos kerran tuollaiseen sairaalaan minut ohjataan. Ehkä Tanoulle tai jollekin muulle kreikkalaiselle naiselle jokin ihonsiirto tai vastaava. Paikkaa en uskaltanut edes arvata.
Tuumaustauko ja ruokaa naamaan. Hyvä ruoka parempi mieli. Ehdotettuun sairaalaan matkaa noin 30 km ja bussilla reilu tunti. Uskomme jumaltarustoon oli hiipunut. Päätimme Karin kanssa mennä hotellille miettimään ja hyppäsimme linja-autoon. Bussissa huomasimme ettei meillä ole lainkaan tikettejä. Omatunto alkoi soimata ja sovimme, että hyppäämme heti kun näemme rautatien pois kyydistä. Näin teimmekin.
Juna-asema näytti hiljaiselta ja Kari ehti sanomaan liekö lakko päällä, kun yksi turisti huutaa toiselta laiturilta, että älkää vain ostako lippuja, lakko alkoi tunti sitten. Ei kun lompsimaan kohti bussipysäkkiä.
Kari alkoi kaivamaan kameraa laukustaan ja huusi, että katso Piatu kuinka hieno Metropolitan Hospital tossa tien toisella puolella. No, perketti, Kari asialle kysymään kiinnostaisiko heitä hoitaa koipiani. Ja kiinnostihan heitä. Kari soitti hetken päästä, että nilkuta tänne vaan pyörätuoli odottaa.
Hoito kesti 45 min. valokuvauksineen kaikkineen. Sain useamman kerran selittää mitä jaloilleni oli tapahtunut ja kaikki hoitajat kerättiin niitä ihmetteleen. Nahan rämmeleet revittiin pois, jonka operaation aikana purin varmasti sairaalan yhden untuvatyynyistä piloille. Juuri kun luulin kaiken olleen ohitse, reipas lääkäri heitti jaloilleni desinfiointiaineen, joka varmasti tappoi kaikki tunnetut bakteerit, KAIKKI.
Tallat jalkoihin ja 300 euron lasku käteen ja tyytyväisenä lähdin pois sairaalasta. Huominen shoppailupäivämme oli pelastettu.
Kyllä Suomi on hieno maa !!!